BLOGI / Elina Koivunen: Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä

Seinäruusu ei lakastu! Se ei ole ikinä kukoistanutkaan! Seinäruusu kestää pitempään kuin lattiariepu! Mieluummin seinäruusu kuin patakana!

17.2.2021 RUNOT JA ROMAANIT

Olen miettinyt runojen ja romaanin eroa.

Monelta runoilijalta toivotaan romaania. Ajatus voi olla, että romaani myy, runot eivät niinkään. Silti harva runoilija päätyy julkaisemaan romaaneja. Ehkei suurin osa edes halua. Runo on heidän lajinsa. Mutta voi olla muitakin selityksiä. Minusta lukija lähtee lukemaan runoa eri lailla kuin romaania.

Runon lukija on nöyrä. Hän lähestyy runoa arkana. Mitähän runoilija sanoo? Ymmärränkö sen? Lukija, joka uskaltautuu runojen äärelle, on epävarma ja avoin. Hän on vastaanottavainen ja yleensä hyvinkin motivoitunut. Jokin on tuonut runot hänen eteensä, hän haluaa antaa niille aikaansa.

Romaanin kanssa on toisin. Romaania ei lähdetä lukemaan nöyränä, vaan paremminkin ronskisti ja röyhkeästi. Mitä sinulla on tarjottavana, romaani? Onko sinulla jotakin hauskaa minulle? Viihdytä minua!

Jos tällainen jako on, se tarkoittaa myös, että runoja ja romaania kirjoitetaan eri lihaksilla.

Viimeksi olen lukenut, hyvinkin nöyränä, tuoreen nobelistin Louise Glückin runoja Anni Sumarin suomennoksina — ja lumoutunut.

HUONEENTAULU

Minua on aina kiinnostanut isoimmat asiat. En ole halunnut erikoistua nippeliosaamiseen. Tämä selittää monia asioita elämässäni. Filosofian opiskelun. Senkin, etten ole menestynyt (perinteisessä) työelämässä. Minulla ei ole ollut erikoisosaamista, jota työelämä arvostaa.

Samaan aikaan olen ”aina” ollut sillä kannalla, että yksittäisen ihmisen elämän onni syntyy pienistä asioista, niiden huomaamisesta ja niistä iloitsemisesta.

Maailma on usein ja monin tavoin ja useimmille ihmisille kauhea paikka. Täynnä huolta, puutetta ja kärsimystä. Ehkä siksikin olen tuntenut tarvetta nähdä kauneuden, jota tässä käsittämättömässä elämänkehässä kuitenkin on.

Vaikka olen kiinnostunut isoista asioista, aatteet ja ideologiat eivät vedonneet minuun nuorenakaan. Minulla ei ole ollut guruja. Omalla tavallani fanitan joitakin ajattelijoita/kirjailijoita/tutkijoita, mutta en ole lukenut heistä kenenkään tuotantoa joka kirjan tarkkuudella.

Tätä voi selittää ikuisella etsimisellä, levottomuudella. Koen, että pimeän aineen ja pimeän energian tunnistaminen ja nimeäminen fysiikan puolella on osunut johonkin olennaiseen. Yleensä ottaen uskon vakaasti ihmisen kyvyttömyyteen ymmärtää isoimpia kokonaisuuksia — sitä jotakin, jonka pieni osa hän itse on. Arthur C. Clarken tavoin (ja häntä lainaten) uskon, että todellisuus on kummallisempi kuin ihminen osaa kuvitellakaan.

Ajattelen, että jotakin isoa ja olennaista, jonka keskellä elämme, ei ole vielä nimetty, mutta kenties hitaasti lähestymme sitä.

Olen yllättynyt siitä, miten maailma (ihmisten todellisuus) on alkanut muuttua. Nuorena kuvittelin, ettei mitään isoa käännöstä tai paradigman muutosta ehdi tapahtua omana elinaikanani.

Uskon, että eläinten ja naisten oikeuksien parantaminen tuo parannusta myös ihmisten ja ei-naisten elämänlaatuun.

Jos muistetaan, että naisia on noin puolet ihmiskunnasta, ja jos tunnustetaan, että naiset ovat joiltakin osin (kuten biologialtaan) erilaisia kuin miehet, ja että heidän erilaisilla näkemyksillään pitäisi olla yhtälainen merkitys ja arvo (kuin miestenkin näkemyksillä), moni vakiintunut asia joudutaan ajattelemaan uudestaan. Iso osa länsimaisesta kirjallisuudesta ja ajattelusta lentää historian roskakoriin. Sama tapahtuu, kun tunnustetaan, ettei ihmisen ja muiden eläinten välillä ole kovin isoa eroa.

Koska eläinten kohdalla on hankalaa puhua ihmisoikeuksista, voisimme puhua vaikka ”elonoikeuksista”. Ihmisiä ja muita eläimiä yhdistää nimenomaan elämä. Se jokin mystinen henkäys tai syke tai sähkövirta tai muu energia — mitä se sitten onkaan.

Henkilökohtaisesti olen näiden lisäksi kiinnostunut kasvien elonoikeuksista. Tätä olen käsitellyt (toistaiseksi) (hiukan) fantasiaromaanissani Ailitza eli Kävelevä maailma.

Lasten oikeuksista olen kantanut huolta teini-iästä saakka. Käytännössä melkein kaikki ihmisten keskinäisen kanssakäymisen pulmat aukeaisivat, jos jokainen maailman lapsi saisi kasvaa turvattuna, hyväksyttynä ja tuettuna. Sen jälkeen ihmiskunnan yhteiset voimavarat voitaisiin keskittää ihmistä isompien ongelmien ratkaisemiseen.

Muita ajatuksiani olen järjestellyt teoksessani Elena Ferranten salaisuus ja muita esseitä (Pääjalkainen, 2019). Viimeistelyä vaille valmiita uusia esseitä on pöytälaatikossa toisen kirjan verran. Edellinen kiinnosti sen verran vähän, että uusi kokoelma tuskin nousee julkaisulistalle lähiaikoina.

19.1.2021 KOSKA KIRJAILIJAKSI TULLAAN?

Dorothea Branden  Becoming a Writer/Kuinka kirjailijaksi tullaan  on ollut suosikkini kirjoittamisoppaiden joukossa 1980-luvulta saakka. Huomasin nyt, että siinä on rivien välissä sekin viisaus, että kaunokirjallinen kirjoittaminen ei ole nuorisolaji.

Toki nuoresta kirjailijasta saa parempia valokuvia, ja hän voi viettää värikkäämpää elämää, josta saa mehevämpiä juttuja. Kuitenkin nuorten esikoiskirjailijoiden tarve elää Suomessa syvemmällä. Nähdäkseni meillä syntyi noin sata vuotta sitten (heikkouksiani ovat karkeat arviot!) käsitys, että luovuus on jotakin ensi sijassa synnynnäistä, joka siten ilmaisee itsensä varhain.

Näin voi ollakin musiikin ja kuvataiteen kohdalla. Kaunokirjallisuudessa synnynnäisten lahjojen korostaminen on kuitenkin pulmallista. Pitkään jyllännyt ajatus, että kirjallinen lahjakkuus puhkeaa viimeistään 25-vuotiaana (jolloin julkaistaan esikoiskirja) tai ei sitten koskaan, ei kestä lähempää tarkastelua. Jokaisen merkittävän kaunokirjallisen teoksen pohjana ja kehyksenä, tukiverkkona, on sen kirjoittaneen ihmisen ajatusmaailma. Kaikkiin isoihin linjauksiin löytyy tarvittaessa poikkeuksia, mutta suurta kirjallisuutta harvoin luodaan 25-vuotiaana. Vähän enemmän elämää kokeneella ihmisellä on enemmän annettavaa ajatuksen tasolla.

Erno Paasilinna kirjoitti, että ”on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”[1]. Minusta riittää ihan se, että elää elämää. Kirjallisuutta voi syntyä monenlaisesta elämästä, kunhan sitä vain on.

Tämä tulee epäsuorasti esiin myös Dorothea Branden kirjassa, sillä hän paikallistaa luovuuden lähteen kirjoittajan elettyyn elämään, muistoihin ja koettuihin tunteisiin. Se on se pääoma, jonka varassa merkittävä kirjallisuus syntyy.


[1] Erno Paasilinna, Yksinäisyys ja uhma. Otava, 1984. Lause on heti kirjan ensimmäisessä kappaleessa.

12.1.2021: IHANA GIANNETTA

Kuvataiteilija Giannetta Portasta, joka on tehnyt Pääjalkaisen julkaisemaan Ailitza-romaaniin sekä kuvituksen että kansikuvan, on hieno juttu tamperelaisessa Aamulehdessä. Yllättävästi artikkeli ei ole maksumuurin takana.

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/art-2000007731719.html?fbclid=IwAR03NWWQxmqkoMZMcGgBHWRAP_zWIZruZiDRUN6MDyn-Vwsw3sDHCOEJVV4

Tuntui hiukan rankalta lukea sen otsikko, kun on itse aikoinaan opiskellut Tammerkosken lukion kuvaamataidon linjalla. Tosin siihen aikaan koulu ei ollut vielä taidelukio; kuvataidelukioita vasta rakenneltiin. Tuolloin Tammerkosken lukion kuvaamataidon linjalle pääsi sisään lähinnä oman kiinnostuksen pohjalta. Ei niin, ettenkö olisi ollut kympin piirtäjä. En kuitenkaan vedä vertoja Giannettalle, joka on todellinen kuvataiteilija ytimiään myöten.

12.1.2021: KANSIKUVA

Äkkäsin viimein, että minun pitää liittää tähän kohtaan jokin KUVA. Muuten saan tuo viridianinvihreän muovipakkauksen esiin aina, kun linkitän tätä blogia jonnekin ilman varsinaista kuvaa.

31.12.2020: ARJEN KAUNEUTTA

Onko tämän sävy viridian? Joka tapauksessa valtavan kaunis muovipakkaus, jossa oli… tat-ta-da-daa, ruusukaalia. Mietin kuumeisesti, mitä aion tällä tehdä. Näitä on ollut meillä aiemminkin, mutta olen tyhmästi heitellyt menemään, siis kiikuttanut muovinkeräykseen. (Asuinkumppanini inhoaa läjittämistä, kuten hän sanoo, ja kaikenlaista rojunkeruuta, ja yritän olla armelias häntä kohtaan.) Tässä voisi säilyttää joitakin värikyniä ????

31.12.2020: SAKSET

Ehdoton suosikkini kaikkien ja kaikenlaisten työkalujen joukossa on aina ollut SAKSET.

Tämä tuli mieleen, kun ystäväni vinkkasi verkkokurssista, jossa opeteltaisiin leikkaamaan kuvia Henri Matissen tapaan. Moista opetusta en tietystikään tarvitse. Sen sijaan päädyin ottamaan valokuvan saksikokoelmastani. Siitä puuttuvat vain keittiösakset sekä ns. kauneudenhoitoon liittyvät erinäiset sakset (joita käytetään muun muassa hiusten leikkaamiseen). Toisaalta olen ottanut mukaan pari leikkuria, ns. mattoveistä, koska ne ovat loistavia sekä paperin että erityisesti pahvien ja kartonkien leikkaamisessa.

Kuvaan päätyi myös pikkuruinen mysteeripuukko. Sain sen isältäni jokunen vuosi sitten; hän väitti, että olen oikeasti saanut sen lapsena lahjaksi. Kenties. En ollenkaan muista. Joka tapauksessa kiinnostavaa, että isäni luovutti sen haltuuni vasta nyt, kun aikuista ikää on takanani jo erinäisiä vuosikymmeniä. Toisaalta olen aina hiukan pelännyt veitsiä ja puukkoja. Saksia sen sijaan rakastan.

Suosikkejani ovat vanhat Fiskarsin sakset (nuo pienemmät) sekä myöhemmät Fiskarsin paperisakset. Puhdistin niiden terät vastikään teipeistä tulleesta liimasta.

Siksak-sakset olen perinyt äidiltäni. Himoitsin niitä kovasti lapsena ja lainasinkin niitä ahkerasti. Pienet leppäkerttusakset ostin aikoinaan lapselleni, mutta omin ne jokin aikaa sitten . Hän ei enää harrasta pikkulapsijuttuja, ja olen perinyt häneltä myös pehmoleluja ja muovifiguureja.

Mistä tulikin mieleen… ”Sisso!” Sakset oli myös ensimmäinen sana, jonka lapseni oppi englanninkielisessä päivähoidossa.

TIEDOKSI: Varhaisempia kirjoituksiani löytyy vanhasta blogistani: https://50tapaaaloittaakirja.blogspot.com