BLOGI / Elina Koivunen: Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä

Seinäruusu ei lakastu! Se ei ole ikinä kukoistanutkaan! Seinäruusu kestää pitempään kuin lattiariepu! Mieluummin seinäruusu kuin patakana!

14.9.2021 KIRJAVAROITUS

Irene Vallejon Papyrus – kirjan katkeamaton tarina (S&S) on ollut Espanjassa iso menestys, ja käännöksiä on tulossa kymmenille kielille. Suomi ehti ensimmäisten joukossa. Alkuteos on vuodelta 2019, ja Taina Helkamon suomennos ilmestyi tänä vuonna. Ei olisi ehkä kuitenkaan kannattanut kiirehtiä. 

Tartuin kirjaan siinä luulossa, että se olisi jonkinlainen kirjan historia, että se kertoisi kirjasta esineenä. Tähän antaa viitteitä myös takakannen teksti.

Vallejon teos on kuitenkin sekavasti hyppelehtivä tarinakokoelma, jossa nivotaan yhteen kirjastoja ja yleistä historiaa. Painopisteet ovat antiikin Kreikka ja Rooma, ja liikkeelle lähdetään suunnilleen Aleksanteri Suuresta ja Aleksandrian legendaarisen isosta kirjastosta. Tarinoinnin lomassa vedetään nopeita linkkejä moderniin (länsimaiseen) kirjallisuuteen, mutta myös elokuviin, musiikkiin ja henkilöhistoriaan.

Idea on toki kunnianhimoinen, ja kirjan suosiota selittänee niin sanottujen tavallisten lukijoiden puolilämmin tai haalea tiedonjano: ”historiallinen tieto” kiinnostaa, kun se tuodaan helposti tarjolle.

Valitettavasti Vallejon (s. 1979) tapa on liian helppo.

Kirjan ensimmäiset sivut olivat mukavaa luettavaa, mutta hätkähdin jo sivulla 29, kun Vallejo esittää totena tarinan siitä, miten Kleopatra liuotti helmen etikkaan ja joi sen sitten. Lähdekritiikki ei selvästikään ole Vallejon vahva alue. Täytyy tunnustaa, että siitä eteenpäin luin kirjaa jo hiukan kursorisesti.

Stoppi tuli lopulta sivulla 72, jossa Vallejo kirjoittaa niin ikään Aleksandriaan kuuluneesta legendaarisesta Faroksen majakasta. Hän mainitsee tässä kohtaa (vaikkakaan ei pura linkitystään auki) Ingmar Bergmanin, joka elokuvasi ja asui Fårön saarella. Faros, Fårö? Anteeksi kuinka?

Mitähän ruotsalaiset lampaat tai heidän kasvattajansa tuumivat tästä?

Uskon, että Papyruksessa on paljon kiinnostavaakin tietoa. Ehdin poimia alkupuolen sivuilta yhden kirjavinkinkin. Mutta jos lukijalta puuttuu täysin luottamus siihen, että kirjailija tietää mistä kirjoittaa, niin yhteiselle taipaleelle ei ole pohjaa.

Sääliksi käy suomentajaa, joka tuntuu tehneen huolellista työtä monin tavoin hankalan teoksen kanssa. Sivujahan tässä on yli 600.

2.9.2021 VERTA, RASVAA, KORVIA JA UTAREITA

Ranskalaisen Joseph Ponthusin À la ligne: Feuillets d’usine on vuoden toistaiseksi ravistelevin lukukokemukseni.

Luin sen englanninkielisenä käännöksenä On the Line: Notes from a Factory. Kääntäjä on Stephanie Smee. Ranskassa best-selleriksi kohonnut kirja tuli vastaan Turun kaupunginkirjaston uutuustelineessä; aiemmin en ollut siitä kuullut. Alkuteos ilmestyi 2019, englanninnos tänä vuonna.

À la ligne on säeromaani, siis jotakin runouden ja romaanin väliltä. Muoto palvelee aihetta, joka on toisteinen ja rosoinen. Jokainen kirjan 66 luvusta on — runon tapaan — melkein kuin oma teoksensa, mutta kaikki liittyy yhteen, kuten romaanissa kuuluu.

Teoksen suomenkielinen nimi voisi olla Liukuhihnalla. Englanninnoksen tehnyt Smee kuitenkin muistuttaa esipuheessaan, että alkuteoksen nimi viittaa sekä teollisuuden tuotantolinjaan että tekstiriveihin.

Nähtävästi teos on omaelämäkerrallinen. Kirjan minä, akateemisesti koulutettu mies, on asettunut vaimonsa työn takia Bretagneen. Hänelle itselleen ei löydy koulutusta vastaavaa työtä. Toisaalta takana on muutenkin akateemisen pätkätyöläisen repaleinen työura. Bretagnessa neljääkymmentä lähestyvä maisteri hakeutuu sitten tehdastyöhön, koska jostakin toimeentulo pitää saada.

Kirjan alkuosassa ollaan kalanjalostuslaitoksessa, jossa käsitellään etupäässä pakastettuna maailman meriltä tulevia äyriäisiä. Varsinainen kuvotus alkaa toisessa osassa, kun siirrytään teollisen lihantuotannon pariin. Aluksi mies siivoaa vesisuihkulla teurastuksen jälkiä, kuten verta, rasvaa ja niitä ruhonosia, joille ei ole käyttöä. Koska hän on (silmälaseineen) huononäköinen, työn jäljessä on huomauttamista. Hänet sijoitetaan painavien teurasruhojen siirtelijäksi.

Teoksessa on klassikon ainekset, sillä se toimii monessa tasossa. Se on nykyaikana harvinainen ruumiillisen työn ja työläisen viheliäisen elämän kuvaus. Kirjan minä on vuokratyövoimaa, jolla on olemattoman vähän oikeuksia. Työvuorot ovat pitkiä ja alkavat aamuyöstä; työhön voidaan soittaa lähes milloin vain, parin tunnin varoitusajalla, kun on vasta nukahtanut edellisen vuoron jälkeen. Kieltäytyäkään ei ole varaa.

Työ on kirjaimellisesti raadollista. Paitsi että se on oksettavaa, se on myös kuluttavaa ja vaarallistakin. Monet vanhemmista työntekijöistä ovat rampoja. Tosin kovin vanhat eivät enää linjastolla pärjää. Yllättävää kyllä korkea koulutus ja erityisesti klassisen kirjallisuuden hallinta tuovat (hetkittäin) jonkinlaista (hetkellistä) helpotusta tappavan raskaaseen rutiinityöhön.

Erikoista on, ja sitä mies itsekin ihmettelee, ettei eläinten kokeman kauhun todistaminen vieroita häntä itseään lihan syömisestä.

Jotakin kuitenkin tapahtuu, ainakin rivien väleissä (sic).

Jos teosta lähestytään dokumenttina tuotantoeläinten kärsimyksestä, se voi jopa toimia paremmin, kun lihaa syövä kertoja vain kirjaa faktat, ei pyri voittamaan ketään puolelleen.

Vielä uuden tason kirjalle antaa tieto, että kirjailijalle itselleen huikea menestys tuli liian myöhään. Joseph Ponthus menehtyi syöpään 42-vuotiaana helmikuussa 2021.

25.5.2021 HAINILAISIA JUTTUJA

Päädyin lukemaan Ursula K. Le Guinin romaanin Maailma, vihreä metsä. Se riemastutti, ja luin sen perään myös Pimeyden vasemman käden. Lukupäiväkirjojeni mukaan — ja toki niihin luotan — olen lukenut Pimeyden vasemman käden kertaalleen jo nuorena, mutta siitä ei silloin jäänyt mieleen mitään.

Nämä ns. hainilaiseen sarjaan kuuluvat scifi-romaanit olivat valtavia menestyksiä noin 50 vuotta sitten. En tiedä, paljonko niitä luetaan nykyään. Selvitellessäni Maailman, vihreän metsän vastaanottoa huomasin, että sitä on ilmestymisaikana kritisoitu ja väheksyttykin. Le Guinin on katsottu langenneen liialliseen opettavaisuuteen, ja romaanin konnaa on pidetty yksiulotteisena pahiksena. Ylimalkaan kirja on nähty liian mustavalkoisena.

Itse en kokenut lukiessa tällaisia vikoja. Pahishahmo toki on yksiulotteinen, mutta myös koomisella tavalla (ja sitä paitsi tuollaisia tyyppejä löytynee edelleen).

Ilmestymishetkellä Maailmaa, vihreää metsää on nähtävästi luettu vähän toisesta näkökulmasta kuin mistä minä sitä nyt luin. En havainnut siinä linkkiä Vietnamin sotaan, koska en ajattele Vietnamin sotaa juuri koskaan. Toisaalta ajattelen metsiä ja puita tosi paljon, ja suhteessa niihin Maailma, vihreä metsä on hieno teos.

Luulen, että jotakin samaa on tapahtunut Pimeyden vasemmalle kädelle sen ilmestymisen jälkeen. Toisaalta sitä pidetään aivan toisen tason mestariteoksena kuin Maailma, vihreä metsä -teosta. Vihreässä metsässä on monia tasoja, mutta Pimeyden vasemmassa kädessä on enemmän tasoja kuin yhdellä lukemisella voi tavoittaa. Siinä saattaa olla enemmän tasoja kuin sille on hyväksi, mutta tämä voi olla lukijan etu. Tarkoitan, että Pimeyden vasen käsi avaa uteliaalle lukijalle niin monia teemoja, ettei se voi mitenkään käsitellä niitä perusteellisesti.

Pimeyden vasemman käden sukupuolia ja seksuaalisuutta koskevat selvittelyt taitavat olla nykyään vielä ajankohtaisempia kuin kirjan ilmestymishetkellä. Siinä mielessä tämä teos ehkä kannattaisi nostaa uudestaan esiin.

Itseeni kuitenkin vaikutti syvimmin näiden kirjojen lähtöasetelma: maapallon elämän ja ihmisten lajihistorian tarkastelu osana isompaa kokonaisuutta, olkoonkin että fiktiivistä.

Aloin miettiä, mitä eriskummallista tai epäloogista tai poikkeuksellista ulkoavaruuden älyllinen olento näkisi tämän maapallon hallitsevassa eläimessä. Mieleen jopa tuli jotakin, mutta en sitä nyt tässä (vielä) lähde avaamaan.

Hämmentävää Pimeyden vasemmassa kädessä oli aivan romaanin lopussa, viimeisellä sivulla, oleva paha käännösvirhe. Kalevi Nyytäjän suomennos on toki sinänsä hyvä. Nämä kirjat myös ovat (uudissanoineen) sellaisia, joita mielellään lukee omalle kielelleen käännettynä. Kuitenkin tämän käännösvirheen takia suomennoksen lukija menettää eräänlaisen pienen (teknisen) loppuhuipennuksen — tai ainakin yhden romaanin keskeisistä dramaattisista elementeistä. 

Kyseinen virhe on vaikea selittää ilman juonipaljastuksen yliannosta.

Sanonkin sen hiukan mutkan takaa. Kun englannissa kirjoitetaan sons’, siis monikko ja genetiivissä, sillä tosiaan viitataan poikiin. Ei yhteen poikaan, kuten suomennoksessa.

Mietin myös, olisiko Maailma, vihreä metsä Suomessa tunnetumpi, jos sen nimi olisi suomennettu vähemmän kimurantisti. Alkuteos on The Word for World is Forest, mikä on vähintään yhtä hankala. Mutta… Maailma on vihreä metsä sopisi ainakin minun suuhuni.

(Mutta joo, en ole kovin hyvä kirjojen nimien kanssa. Ailitza-romaanille keksin hyvän nimen vasta, kun sen ilmestymisestä vähemmän onnistuneesti nimettynä oli kulunut yli kaksi vuotta.)

Yritin saada erään paljon lukevan, ”hyvänä lukijana” tuntemani ystävän innostumaan näistä Ursula Le Guinin romaaneista, mutta turhaan. Hän yritti, mutta jäi jumiin. Hänestä niissä on liikaa mielikuvitusta.

Liikaa mielikuvitusta?

Paljon sitä tietysti on.

Tässä mielessä suosittelen näitä romaaneja eritoten niille, jotka kirjoittavat itsekin tai ainakin haluaisivat kirjoittaa.

Ties mitä ideoita sinä niistä saat?

Nyt minulla on kesken (tai sanotaanko että työn alla) Le Guinin Osattomien planeetta. En tiedä vielä, onko se ollenkaan hyvä kirja. Koen sen epätasaisena, ehkä peräti muodottomana. Toisaalta sekin on jo virittänyt uusia ajatuksia, joista en ehkä ihan helposti pääse eroon… 

19.5.2021 JEFFREY MARSH

Syyllinen. Tunnustan, että minua häiritsi pitkään ja todella paljon, jos en tiennyt ”vastaantulijan” sukupuolta. Ensin sitä ihmettelin, sitten se alkoi ärsyttää (siis tämä minun vajavaisuuteni).

Nuorena en tällaista havainnut. Olin jo keski-ikäinen alkaessani kiinnittää huomiota tällaisiin juttuihin. Se oli lopulta olennainen johtolanka reaktioideni ymmärtämiseksi.

Ainakin Suomessa osalla ihmisistä ikääntyessä oma sukupuoli ikään kuin haalistuu. Syntyy sukupuoletonta yhdennäköistä tuulipukuväkeä. Vanhalla miehellä roikkuvat ns. miesrinnat, vanha nainen on täysin lakannut välittämästä siitä, miltä näyttää. (Hän on kuin Josephine Teyn erään dekkarin legendaarinen siivooja, joka pesee lattian joka päivä mutta omat hiuksensa kerran kahdessa viikossa.)

Hitaasti oivalsin. Ongelma ei ollutkaan siinä, onko ihminen mitäkin sukupuolta, vaan siinä, jos hän ei välitä yhtään, miltä näyttää.

En todellakaan peräänkuuluta mitään ihmeellistä puleerausta, mutta kärsin kaikkein räikeimmästä rumuudesta.

Ikään kuin elämä ja sen kauneus (jota kuitenkin on) olisi noille ihmisille yhdentekevää.

Kauneus muuttaa kaiken, kauneus avaa tietä. Mutta kauneutta ei ole vain yhtä laatua. Kauneus on moninainen.

Siksi olen iloinen siitä, että maailmassa on Jeffrey Marsh. En tiedä, onko hän mies vai nainen vai muu, koska hänen tyylinsä peittää alleen kaiken sellaisen (viime kädessä yhdentekevän).

Rakastan Jeffrey Marshin tyyliä, katson häntä riemulla silmät tapittaen.

Tutustukaa te muutkin. Ymmärtääkseni hän ei ole Suomessa vielä kovin tunnettu.

http://www.jeffreymarsh.com

27.4.2021 LUOSTARIELÄMÄÄ

Hesarin innostuneen arvion johdosta aloin (minäkin) lukea virolaisen Indrek Harglan apteekkari Melchiorista kertovia dekkareita, joiden tapahtumat sijoittuvat 1400-luvun Tallinnaan.

Tunnustan, että tuntemukseni ovat ristiriitaiset. 1400-luku oli aikaa, jolloin murhaaja saatettiin rangaistukseksi repiä elävältä neljään kappaleeseen, ja nämä raakuudet värittävät Harglan romaaneja. Myös dekkarisarjan tähän asti lukemieni osien rikoksissa on kaikissa jotakin inhottavaa. Samaan aikaan apteekkari Melchior on sympaattinen ja rauhaa rakastava hahmo. Ylimalkaan keskiajan ihmiset tuntuvat tutuilta — siis vain vähän erilaisilta.

Harglan kirjoissa kiinnostaakin aikakausi.

En ole niin hyvin perillä historiantutkimuksesta, että osaisin arvioida, missä määrin Harglan antama kuva 1400-luvusta osuu kohdalleen. Ainakaan kirjoista ei synny sellaista mielikuvaa, että mentäisiin sinne päin turhasta tarkkuudesta piittaamatta (kuten vaikkapa television The Crown -sarjassa, jonka vapaa mielikuvittelu ärsytti minua niin vietävästi, että pystyin katsomaan siitä vain aloitusjakson).

Olen yrittänyt lukea Melchior-kirjat ilmestymisjärjestyksessä, ja kahden ensimmäisen osan kohdalla se onnistui. Niiden jälkeen luin kuitenkin nelososan — joka sitten jollakin tavalla räjäyttikin potin mielessäni.

Tämä neljäs osa, Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja, sijoittuu vuoteen 1431 ja Tallinnan lähelle perustettuun pyhän Birgitan luostariin. Se on jo toiminut jonkin aikaa, mutta sen virallista vihkimistilaisuutta vasta valmistellaan.

Päähenkilöinä on luostarin asukkaita, kuten abbedissa Kandis, jota puhutellaan majesteetiksi.

Nykydekkarien tapaan kirja on tuhti, ja ison osan sisällöstä muodostaa luostarielämän kuvaus. Nimenomaan tämä kuvaus on valtavan mielenkiintoista.

Luostarin asukkaiden elämä koostuu rukoushetkistä ja laulamisesta, Neitsyt Marian julistaman totuuden etsimisestä. Kukaan ei ole kuitenkaan tullut luostariin vain Jumalan takia, vaan jokainen sen naispuolisista asukkaista on etsiytynyt sinne, koska se on tarjonnut turvapaikan ja ratkaisun umpikujaan, josta ei ole ollut muuta ulospääsyä. Usko ei ole helppoa, ja synnin taakka pakottaa myös abbedissan jatkuvaan oman itsen tarkkailuun.

Suosittelen tätä romaania keskiajan luostarielämästä kiinnostuneille. Myös kirjan lopetus on hieno, kaunokirjallisuuden konventiot tyylikkäästi sisäistänyt.

Toki Indrek Harglan kirja on dekkari. Siinä on pahuutta ja ahneutta ja niistä johtuvia synnillisiä tekoja (ja vähän muutakin ”syntiä”), mutta mielestäni se toimii myös ihan vain romaanina. Tällöin sen aiheena on luostarielämä, erityisesti pyhän Birgitan perustama varsin poikkeuksellinen luostarilaitos.

Mielestäni Indrek Hargla lähestyy keskiajan uskonelämää tiedonhaluisena ja kunnioittavasti. Ei ylimielisesti, ikään kuin keskiajan ihmisiä valistuneempana tai järkevämpänä.

Perimmäiset kysymykset pysyvät samoina aikakaudesta toiseen.

23.4.2021 SYDÄMEN HYVYYDESTÄ

Tässä iässä ilkeää purkaa hölmöyksiään julkisestikin. 

Tunnustan siis, että olin nuorena kovin heikkona älykkäiksi arvioimiini ihmisiin. [Ja kääntäen, vaikken sitä haluakaan enempää täsmentää.]

Tiesin toki, että älykkyys on pelkkä väline. Arvelin kuitenkin, että ilman sitä ei ole mitään. Älyä nyt ainakin pitää ihmisessä olla.

Siihenkin aikaan katselin oikein mielelläni kauniita ihmisiä. Mutta juoksin (tai ainakin yritin juosta) (koska en ole mikään varsinainen juoksija) niiden neropattien perässä.

Nyttemmin ajattelen toisin.

Tiedän, että älykäs ihminen voi olla paha ja julma.

Äly on muutenkin vähintään epäselvä asia. Harvan ihmisen terävyys kattaa kaikki elämänalueet. Useimmat meistä ovat viime kädessä tunteidemme ohjauksessa.

Nykyään arvostan ihmisissä näitä asioita tai ominaisuuksia:

Sydämen hyvyys.

Uutta luova ajatus.

Käytännöllinen ote (koska sitä itselläni nimenomaan ei ole).

Ajatuksen kannattelema tekojen rohkeus.

Kauneuden taju.

Suhteellisuuden taju. (No, se voi tulla lähelle älykkyyttäkin.)

Kyky nauraa omalle itselleen. (Samoin.)

Kevyt askel elämässä.

Kyky hidastaa, kuunnella ja katsoa.

  • Kukaan meistä ei ole täydellinen, tietystikään. Teemme virheitä ja käyttäydymme typerästi myös ”vanhoina ja viisaina”. Jokaisella aikuisella ihmisellä on omat kipeät kohtansa, vaikeat kokemuksensa ja muistonsa. Sekin on hyvä muistaa. Ihmisten kanssa kulkiessa tarvitaankin myös pehmusteita ja pidikkeitä, puolin ja toisin.

11.4.2021 PATRIARKAATIN KAHLEHTIMA

Maailma on kiero ja ihminen helposti virran vietävissä. Jos haluaa tehdä omia ratkaisuja, pitää osata ja muistaa pysähtyä.

Ihastuin nuorena Henri Matissen maalauksiin ja erityisesti hänen paperileiketöihinsä. Tunnustan, että Pablo Picasso oli tuon sukupolven taitavin maalari — Picassolta ei löydy mitään edes keskinkertaista — mutta minua puhuttelee nimenomaan Matissen teosten syvyys ja niiden ilo. Harvinainen yhdistelmä tässä maailmassa!

Parikymppisenä löysin amerikkalaisen Cy Twomblyn maalaukset. Hän edustaa ihan omaa suuntaansa, eräänlaista pitkälle vietyä yksinkertaistusta — mutta hänkin kertoo enemmän maalaamisen ikuisesta riemusta kuin ajallisesta kärsimyksestä.

Nyt olen sitten fanittanut näitä kahta herraa. Ja fanitan toki edelleen.

Mutta miksi en ole nostanut kohtaamiani loistavia naistaiteilijoita koskaan ihan samaan sfääriin? Koska olen patriarkaatin sisäistänyt paska?

Ihastuin ruotsalaisen (Karin) Mamma Anderssonin taiteeseen ajat sitten. Hän maalaa maailmaa ja aistitodellisuutta nimenomaan sellaisena (hiukan salaperäisenä) kuin itse sen näen (tai pyrin näkemään).

Mamma Andersson

Louise Bourgeois’ta olen toki hehkuttanut, mutta olenko tätä ennen puhunut hänestä samassa lauseessa Matissen ja Twomblyn kanssa?

Jokin aika sitten lumouduin Helen Frankenthalerista. Monet Hilma af Klintin teokset ovat kuvallisesti valtavan kiehtovia ajatteli niiden esoteerisesta viestistä mitä tahansa.

Viimeksi löysin Kiki Smithin. Hän on minua vajaat kymmenen vuotta vanhempi ja tekee edelleen teoksiaan, sekä veistoksia että kaksiulotteisia kuvia, jotka pysäyttävät katsojan.

Kiki Smith, veistos

Kiki Smith, maalaus

Valokuvat ovat kirjoista Kiki Smith (Monnaie de Paris / SilvanaEditoriale, 2019) ja Mamma Andersson (Moderna Museet, 2007) 

31.3.2021 KIRJAILIJAHARJOITTELIJAN TUNNUSTUKSIA

Turun Sanomien haastattelussa reilu vuosi sitten ilmoitin, kun kysyttiin, itseni ”kustantajaksi”. Ei ollut vaihtoehtoa. Toimittaja en enää ole, enkä voinut sanoa olevani kirjailija. Nyt pääni on selkiytynyt ja tajuan, etten minä mikään kustantaja ole. Tai olen kustantaja vain sivutoimisesti. Päätoimisesti olen ”epäonnistunut kirjailijanalku” tai, ehkä, ”kirjailijaharjoittelija”. Eivät ne tietystikään ammattinimikkeitä voi olla. Ehkä jonkinlainen identiteetin tynkä kuitenkin.

Kustantajan roolissani olen oppinut valtavasti kirjailijan työstä, sen sisällöstä ja reunaehdoista. Niin paljon, että omakin kirjoittamiseni on jäsentynyt uusiksi. Ennen muuta olen oppinut nöyryyttä. Lähtökohtani tässä elämässä eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta joissakin asioissa olen päässyt aloittamaan huipulta. Kirjailijaharjoittelijana pyrinkin aivan liian pitkään suoraan sinne huipulle näkemättä alempien portaiden mahdollista merkitystä.

Kun kustantaja hylkää yksittäisen käsikirjoituksen, se ei automaattisesti tarkoita, että käsikirjoitus olisi huono. Käsikirjoitus voi olla oikein hyvä. Saattaa vain tuntua mahdottomalta, että sille löytyisi niin suuri lukijakunta, että se kannattaisi painattaa kirjaksi.

Moni kirjailija korostaa kulttuuripuolta ja taipuu halveksimaan sitä, mitä nimittää bisnekseksi. Kuitenkin bisnes luo reunaehdot. Vaatimattomankin kirjan painatus maksaa helposti 2000-3000 euroa. Jos kirjan tekemiseen menee taittajan parin viikon työpanos, kannentekijän kolmen päivän työpainos ja kustannustoimittajan kuukauden työ, ei riitä, että kirjaa myydään sata kappaletta. Tuhannen euron tuotosta ei voi maksaa kolmen tonnin painolaskua ja parin kuukauden palkkaa sivukuluineen.

Toki osaa julkaistuistakin kirjoista myydään vain vähän. Kustannuspäätöksen tekemisen hetkellä pitää silti olla uskoa siihen, että kirja voi menestyä. Jos julkaistaan riittävän monta kirjaa, jokin yksittäinen saa flopatakin, mutta kovin moneen floppiin ei ole yhden vuoden aikana varaa kenelläkään.

Usein elämässä kannattaa yrittää eläytyä ”vastapuolen” näkökulmaan. Osa kustantajien kirjoittajille antamista tylyistä hylsyistä selittyy sillä, että myös osa kirjailijaksi haluavista toimii epäasiallisesti. Kun kustantaja sanoo ”ei kiitos”, siitä on turha alkaa rutista. Ehkä kustantaja lukee mielellään käsikirjoituksen seuraavan version (jos siinä on ratkaistu nykyisen ongelmat), mutta mitkään selitykset eivät häntä kiinnosta. On yhdentekevää, mikä sai kirjoittajan epäonnistumaan tällä kertaa. Kustannustoimittajalla on jo edessään puntaroitavana jokin toinen käsikirjoitus.

Olen saanut lopultakin kaaliini, että viime kädessä ratkaisee tosiaan ihan vain käsikirjoituksen laatu. Kirjailijaksi pyrkivät ajattelevat usein, että hyvät tyypit ja kustannustoimittajien kaverit ohittavat muut jonossa. Enää en ole siitä niin varma. Käsikirjoitukselle ei liene haitaksi, jos sen on kirjoittanut mukava ihminen. Mutta se, että joku on hyvä tyyppi tai mukava ihminen, harvoin riittää nostamaan mitään julkaisukynnyksen yli.

Kerran muinoin eräs kustannustoimittaja kehui sinnikkyyttäni. Sitä, että jaksoin viilata saman tekstin moneen kertaan. Jäin sitä hiukan ihmettelemään, vallankin kun kyseinen teos ei ikinä valmistunut tyydyttävään muotoon. Nyt ymmärrän hänen kommenttinsa paremmin. Aika moni kirjoittaja rakastaa tekstiään liikaa. Hän haluaa tai jopa vaatii, että se julkaistaan sellaisenaan, koska onhan se vain niin hyvä. Tässä mielessä toimittajan taustasta on hyötyä kaunokirjailijaksi haluavalle (vaikka on siitä haittaakin, koska fiktiota tehdään eri lihaksilla kuin lehtijutut). Toimittaja on kouliintunut sietämään sen, että tekstiä editoidaan. Viilataan ja viilataan.

Kaunokirjallinen teos voi olla yllättävän monen lainen. Ei ole kaavoja, vaikka joku sellaista uskottelee ja jotkut jopa onnistuvat niitä kaavoja aloittelijoille myymään. Kirjan synnyssä on jotakin orgaanista, elävää. Kirja syntyy vain kirjoittamalla. Yhä uudestaan ja uudestaan.

Ihminen voi olla sivutoiminen kirjankustantaja. Sen sijaan hyvää kaunokirjallisuutta ei voi luoda tuosta vain muiden tärkeämmiksi katsomiensa töiden ohessa. Tai ehkä yhden kelvollisen kirjan voi luodakin. En tiedä. Ehkä. Jos hyvin käy. Mutta kukaan ei voi kauan olla ”sivutoiminen kirjailija”. Sitä joko on tai ei. 

Joskus toki leipä tulee sivutoimesta. Ja sitten on meitä, onnettomia tai mitä lie, jotka näytämme pysyvän päätoimisina kirjailijaharjoittelijoina.

29.3.2021 SAAMARIN CIORAN

Jatkan hiukan Vanessa Springoran Suostumus-teoksesta. Jätin varsinaisesta arviostani (28.3.2021) pois yhden henkilökohtaisen järkytyksen, koska en halunnut sille liiaksi tilaa. Suostumus kertoo kuitenkin ensi sijassa Springoran kärsimyksestä (joka johti psykoosiin saakka) ja antaa äänen pedofiilien uhreille yleensäkin.

Mutta tämän lisäksi teos tunkee maan rakoon erään 1900-luvun aika nimekkäänkin filosofin.

Suostumuksesta paljastuu, että Springoran perhetuttuihin kuulunut E. M. Cioran (jota on suomennettukin) oli ihmisenä sydämetön paskiainen. Cioran ei suostunut näkemään eikä kuulemaan nuoren tytön hätähuutoa. Filosofin mielestä Springora sai olla vain iloinen, kun toimi innoittajana merkittävälle kirjailijalle.

Toisin sanoen taide pyhittää kaiken, myös lasten viettelemisen. Suomessa taiteen mahdollisesta ylemmyydestä suhteessa yksittäisiin elämänkohtaloihin taidettiin keskustella viimeksi vuosikymmeniä sitten, kun Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä otettiin uusi painos.

Oma kantani on ollut siitä saakka selvä ja kirkas.

Taide ei pyhitä kenenkään ihmisen elämän pilaamista. Ei ole mitään sellaista universaalia arvoa kuin ”taide”. Taide ja taideteokset ovat pelkkiä välineitä. Taiteen tehtävänä on palvella varsinaisia arvoja ja asenteita, kuten vaikkapa totuutta, rakkautta ja iloa.

Ja kyllä, tunnustan että tämä kirja on omasta hyllystäni. Siellä on pari muutakin Cioranin kirjaa.

28.3.2021 SUOSTUMATTOMUUDESTA

Erinäiset periaatteet, kuten oma lehmä ojassa, estävät minua arvostelemasta suomalaisia aikalaiskirjailijoita. Suomennoksista ja muunkielisestä kirjallisuudesta saan puhua ja kirjoittaa vapaasti.

Lainasin kirjastosta ja luin ranskalaisen Vanessa Springoran teoksen Suostumus (Le Consentement, 2020; suom. Lotta Toivanen. WSOY, 2021).

Teos sijoittuu jonnekin muistelmien, terapian ja autofiktion välimaastoon. Ilmeisen tosi kertomus toimii kaunokirjallisin keinoin. Tyyli on niukka ja paljon jäänee sanomatta. Toisaalta aihekin on epätavallisen ahdistava: pedofilia uhrin näkökulmasta.

Ranskalainen kulttuurimaailma ei 1980-luvulla nähnyt mitään ongelmaa siinä, että viisikymppisellä mieskirjailijalla oli 14-vuotias ”tyttöystävä”. Kulttuurieliitin lemmikiksi noussut mies sai kirjoissaan leveillä yhä uusilla [alle 16-vuotiailla] valloituksillaan.

Kustannusalalla toimineen valkokaulusköyhän yksinhuoltajaäidin ainokaisena kasvanut Vanessa Springora (s. 1972) oli puolestaan otollinen uhri. Hän oli lähestulkoon isänsä hylkäämä. Hän oli epävarma, haaveellinen ja rikkinäinen.

Kirjaston laina-aika on kuukausi, ja kuukausi minulta meni tämän erittäin väljästi taitetun, alle 200-sivuisen opuksen kanssa. Aluksi luin kirjaa uteliaana ahmien. Sisältö oli kuitenkin niin vastenmielistä, että jäin piankin jumiin. Luin kirjan loppuun vasta, kun eräpäivä alkoi painaa päälle.

Onneksi en jättänyt kesken, sillä loppu kokosi alun ahdistuksen käsiteltävämpään muotoon. Myös lukija tarvitsi lopun terapiaosuuden, vaikka se onkin niukka.

Vasta luettuani kirjan selvitin internetistä teoksen pedofiilikirjailijan henkilöllisyyden. Kirjassa hänestä käytetään vain kirjainta G. Valokuvia löytyi sekä 1980-luvulta että nykyhetkestä. Näen valokuvissa epävarman ja rikkinäisen pikkupojan aikuisen miehen valeasussa.

Springoran kirja on niin vereslihalla kirjoitettu, ettei se voisi olla pitempi. Ehkä joku toinen jatkaa tästä. Ranskassa keskustelu on ilmeisesti vasta alkanut.

1.3.2021 Tästä voi puhua

Ludwig Wittgenstein, jolla oli mielenkiintoinen etunimi ja hieno sukunimi, oli sitä mieltä, että ”siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava”. Mahdollisesti hän tarkoitti kuitenkin, että siitä mistä ei voida tehdä tiukkaa luonnontieteellistä tutkimusta, ei kannata ruveta tekemään tiukkaa luonnontieteellistä tutkimusta. Sitä paitsi sen, mistä ei voi puhua, voi toisinaan piirtää, maalata tai säveltää. Joskus sen voi jopa kirjoittaa tarinaksi.

Usein ne elämän kysymykset, joita ei voi tutkia tieteellisesti, ovat kiinnostavimpia. Niiden kohdalla astumme taiteen harmaalle alueelle – jos osaamme ja jos uskallamme.

Jopa tieteen alueella uudet oivallukset ja ideat saattavat kummuta jostakin ihan muusta kuin tunnollisesta ja kärsivällisestä perustutkimuksesta.

Filosofian historialle on ollut tyypillistä, että jälkikäteen merkittävimmiksi osoittautuneet ajattelijat tulivat jostakin muualta kuin akateemisen filosofian alueelta. Toki akateemistakin filosofiaa ilman muuta tarvitaan.

Sokrates oli ymmärtääkseni filosofiaa harjoittaessaan eläkkeelle jäänyt ammattisotilas. Sen ajan ammattifilosofeja olivat sofistit, joihin Sokrates teki pesäeron. Sofistit viisastelivat rahasta, kun taas Sokrates tavoitteli tietoa. Jos se, mitä itse opin yliopistossa filosofian historiasta, pitää paikkansa, Immanuel Kant oli filosofian historian ensimmäinen merkittävä filosofi, jolla oli työpaikka yliopistossa. Leibniz oli kirjastonhoitaja, Spinoza hioi optisia laseja. Descartes taisi elellä perityn omaisuuden turvin – ennen kuin myöntyi houkutukselle ja lähti Tukholmaan opettamaan nuorta Kristiina-kuningatarta.

Uskon, että tulevaisuudessa puhutaan pitkälti eri asioista kuin nykyään puhutaan. Uudet kysymykset ovat toisinaan mahtavia. Joskus uudet kysymykset paljastuvat vanhoiksi kysymyksiksi uusissa vaatteissa. Toisinaan vaatteetkin ovat ihan samat, mutta tiedon kulku on katkennut.

Oletamme perusteettomasti, että olisimme fiksumpia kuin tuhat vuotta sitten eläneet ihmiset. Emme käytä niin paljon aikaa välittömän toimeentulomme varmistamiseen, mutta sen vastapainoksi olemme rakentaneet itsellemme aikaa vievän viihdekoneiston. Elämme vanhemmiksi, joten ehdimme oppia enemmän, mutta päämme täyttyy ehkä vain uudenlaisella, ajanmukaisella hölynpölyllä.

Opettaminen on valitsemista, opettajat käyttävät isoa valtaa. Siksi itseoppineilla on usein jotakin uutta sanottavaa. Yksin oppiminen on kuitenkin vaikeaa, jos ei ole ensin oppinut muiden rinnalla. Opettaja ja traditio antavat koordinaatteja. Kun on seurannut niitä tarpeeksi, voi suunnistaa valmiiden merkkien ulkopuolelle.

Usein riittää sekin, että tekee jonkin asian vähän toisin. Syksyn uutuuskirjan sijasta lukee sen, josta puhuttiin paljon neljäkymmentä vuotta aiemmin, mutta joka on nyt unohtunut.

Monet kirjat unohtuvat aivan syystä, mutta jotkut unohdetaan syyttä.

Jotkut asiat voivat näyttäytyä niin itsestään selvinä, ettei niistä tarvitse puhua. Jos niistä sitten kuitenkin ruvetaan puhumaan, saattaa syntyä jotakin yllättävää.

Asioista, joista on vaikea puhua, on toisinaan pakko yrittää puhua.

Jotkut ihmiset ovat herkkäuskoisempia kuin toiset.

Joillakin ihmisillä on outoja mielitekoja, kuten juosta yöllä pakkasessa alasti torin poikki.

Jotkut ihmiset oppivat nopeammin kuin toiset.

Yleensä kaikki ihmiset ovat omasta mielestään fiksuja.

Tutkimusten mukaan autokuskien enemmistö on omasta mielestään keskivertoa parempia ajajia. Yhtä lailla suurin osa ihmisistä luulee todennäköisesti olevansa keskivertoa älykkäämpiä. Vaikea uskoa, että kovin moni pitää itseään tyhmänä. Osa itseään tyhmänä pitävistä on mahdollisesti keskivertoa älykkäämpiä.

Kaikkien ihmisten ajatukset eivät ole yhtä teräviä.

Luultavasti pitää lukea kohtuudella, sen verran, että pystyy ottamaan sisältöjä vastaan sopivasti.

Joku jää kiinni itse lukemisen prosessiin, kaikki käy ja kelpaa.

Ludwig Wittgenstein oli muuten erittäin terävä, uutta luova ajattelija. Silti hänelläkin oli sokeat pisteensä. Yksi niistä oli ihmiskeho ja sen toiminnat – se astia, jossa hänenkin ajattelunsa tapahtui. Palatsiin ylellisyyksien keskelle syntynyt Wittgenstein pyrki elämään yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mikä ulottui myös ruumiin ravitsemiseen. Tiettävästi hän söi parhaina vuosinaan vain keitettyjä porkkanoita ja joi maitoa. Moni vähemmän filosofinen ihminen osaa sanoa, että hän söi liian yksipuolisesti. Maito ja porkkanat ovat hyvää ravintoa, tai ainakin porkkanat, mutta ei yksinomaisena ruokana. Ei ole mitään, mitä voisi syödä pelkästään, ja säilyä terveenä. Ludwig Wittgensteinin kapealla ruokavaliolla voi arvella olleen vaikutusta siihen, että hän sairastui syöpään ja kuoli 62-vuotiaana.

No, 1800-luvun puolella syntyneelle se ei ollut niin alhainen kuolinikä kuin nykyään olisi.

Puhuinko itseni pussiin?

Joskus on hyvä viettää vähän aikaa pussin syvyyksissä.

*** Yllä oleva essee on julkaistu teoksessa Elena Ferranten salaisuus ja muita esseitä (Pääjalkainen, 2019). ***

17.2.2021 RUNOT JA ROMAANIT

Olen miettinyt runojen ja romaanin eroa.

Monelta runoilijalta toivotaan romaania. Ajatus voi olla, että romaani myy, runot eivät niinkään. Silti harva runoilija päätyy julkaisemaan romaaneja. Ehkei suurin osa edes halua. Runo on heidän lajinsa. Mutta voi olla muitakin selityksiä. Minusta lukija lähtee lukemaan runoa eri lailla kuin romaania.

Runon lukija on nöyrä. Hän lähestyy runoa arkana. Mitähän runoilija sanoo? Ymmärränkö sen? Lukija, joka uskaltautuu runojen äärelle, on epävarma ja avoin. Hän on vastaanottavainen ja yleensä hyvinkin motivoitunut. Jokin on tuonut runot hänen eteensä, hän haluaa antaa niille aikaansa.

Romaanin kanssa on toisin. Romaania ei lähdetä lukemaan nöyränä, vaan paremminkin ronskisti ja röyhkeästi. Mitä sinulla on tarjottavana, romaani? Onko sinulla jotakin hauskaa minulle? Viihdytä minua!

Jos tällainen jako on, se tarkoittaa myös, että runoja ja romaania kirjoitetaan eri lihaksilla.

Viimeksi olen lukenut, hyvinkin nöyränä, tuoreen nobelistin Louise Glückin runoja Anni Sumarin suomennoksina — ja lumoutunut.

HUONEENTAULU

Minua on aina kiinnostanut isoimmat asiat. En ole halunnut erikoistua nippeliosaamiseen. Tämä selittää monia asioita elämässäni. Filosofian opiskelun. Senkin, etten ole menestynyt (perinteisessä) työelämässä. Minulla ei ole ollut erikoisosaamista, jota työelämä arvostaa.

Samaan aikaan olen ”aina” ollut sillä kannalla, että yksittäisen ihmisen elämän onni syntyy pienistä asioista, niiden huomaamisesta ja niistä iloitsemisesta.

Maailma on usein ja monin tavoin ja useimmille ihmisille kauhea paikka. Täynnä huolta, puutetta ja kärsimystä. Ehkä siksikin olen tuntenut tarvetta nähdä kauneuden, jota tässä käsittämättömässä elämänkehässä kuitenkin on.

Vaikka olen kiinnostunut isoista asioista, aatteet ja ideologiat eivät vedonneet minuun nuorenakaan. Minulla ei ole ollut guruja. Omalla tavallani fanitan joitakin ajattelijoita/kirjailijoita/tutkijoita, mutta en ole lukenut heistä kenenkään tuotantoa joka kirjan tarkkuudella.

Tätä voi selittää ikuisella etsimisellä, levottomuudella. Koen, että pimeän aineen ja pimeän energian tunnistaminen ja nimeäminen fysiikan puolella on osunut johonkin olennaiseen. Yleensä ottaen uskon vakaasti ihmisen kyvyttömyyteen ymmärtää isoimpia kokonaisuuksia — sitä jotakin, jonka pieni osa hän itse on. Arthur C. Clarken tavoin (ja häntä lainaten) uskon, että todellisuus on kummallisempi kuin ihminen osaa kuvitellakaan.

Ajattelen, että jotakin isoa ja olennaista, jonka keskellä elämme, ei ole vielä nimetty, mutta kenties hitaasti lähestymme sitä.

Olen yllättynyt siitä, miten maailma (ihmisten todellisuus) on alkanut muuttua. Nuorena kuvittelin, ettei mitään isoa käännöstä tai paradigman muutosta ehdi tapahtua omana elinaikanani.

Uskon, että eläinten ja naisten oikeuksien parantaminen tuo parannusta myös ihmisten ja ei-naisten elämänlaatuun.

Jos muistetaan, että naisia on noin puolet ihmiskunnasta, ja jos tunnustetaan, että naiset ovat joiltakin osin (kuten biologialtaan) erilaisia kuin miehet, ja että heidän erilaisilla näkemyksillään pitäisi olla yhtälainen merkitys ja arvo (kuin miestenkin näkemyksillä), moni vakiintunut asia joudutaan ajattelemaan uudestaan. Iso osa länsimaisesta kirjallisuudesta ja ajattelusta lentää historian roskakoriin. Sama tapahtuu, kun tunnustetaan, ettei ihmisen ja muiden eläinten välillä ole kovin isoa eroa.

Koska eläinten kohdalla on hankalaa puhua ihmisoikeuksista, voisimme puhua vaikka ”elonoikeuksista”. Ihmisiä ja muita eläimiä yhdistää nimenomaan elämä. Se jokin mystinen henkäys tai syke tai sähkövirta tai muu energia — mitä se sitten onkaan.

Henkilökohtaisesti olen näiden lisäksi kiinnostunut kasvien elonoikeuksista. Tätä olen käsitellyt (toistaiseksi) (hiukan) fantasiaromaanissani Ailitza eli Kävelevä maailma.

Lasten oikeuksista olen kantanut huolta teini-iästä saakka. Käytännössä melkein kaikki ihmisten keskinäisen kanssakäymisen pulmat aukeaisivat, jos jokainen maailman lapsi saisi kasvaa turvattuna, hyväksyttynä ja tuettuna. Sen jälkeen ihmiskunnan yhteiset voimavarat voitaisiin keskittää ihmistä isompien ongelmien ratkaisemiseen.

Muita ajatuksiani olen järjestellyt teoksessani Elena Ferranten salaisuus ja muita esseitä (Pääjalkainen, 2019). Viimeistelyä vaille valmiita uusia esseitä on pöytälaatikossa toisen kirjan verran. Edellinen kiinnosti sen verran vähän, että uusi kokoelma tuskin nousee julkaisulistalle lähiaikoina.

19.1.2021 KOSKA KIRJAILIJAKSI TULLAAN?

Dorothea Branden  Becoming a Writer/Kuinka kirjailijaksi tullaan  on ollut suosikkini kirjoittamisoppaiden joukossa 1980-luvulta saakka. Huomasin nyt, että siinä on rivien välissä sekin viisaus, että kaunokirjallinen kirjoittaminen ei ole nuorisolaji.

Toki nuoresta kirjailijasta saa parempia valokuvia, ja hän voi viettää värikkäämpää elämää, josta saa mehevämpiä juttuja. Kuitenkin nuorten esikoiskirjailijoiden tarve elää Suomessa syvemmällä. Nähdäkseni meillä syntyi noin sata vuotta sitten (heikkouksiani ovat karkeat arviot!) käsitys, että luovuus on jotakin ensi sijassa synnynnäistä, joka siten ilmaisee itsensä varhain.

Näin voi ollakin musiikin ja kuvataiteen kohdalla. Kaunokirjallisuudessa synnynnäisten lahjojen korostaminen on kuitenkin pulmallista. Pitkään jyllännyt ajatus, että kirjallinen lahjakkuus puhkeaa viimeistään 25-vuotiaana (jolloin julkaistaan esikoiskirja) tai ei sitten koskaan, ei kestä lähempää tarkastelua. Jokaisen merkittävän kaunokirjallisen teoksen pohjana ja kehyksenä, tukiverkkona, on sen kirjoittaneen ihmisen ajatusmaailma. Kaikkiin isoihin linjauksiin löytyy tarvittaessa poikkeuksia, mutta suurta kirjallisuutta harvoin luodaan 25-vuotiaana. Vähän enemmän elämää kokeneella ihmisellä on enemmän annettavaa ajatuksen tasolla.

Erno Paasilinna kirjoitti, että ”on elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”[1]. Minusta riittää ihan se, että elää elämää. Kirjallisuutta voi syntyä monenlaisesta elämästä, kunhan sitä vain on.

Tämä tulee epäsuorasti esiin myös Dorothea Branden kirjassa, sillä hän paikallistaa luovuuden lähteen kirjoittajan elettyyn elämään, muistoihin ja koettuihin tunteisiin. Se on se pääoma, jonka varassa merkittävä kirjallisuus syntyy.


[1] Erno Paasilinna, Yksinäisyys ja uhma. Otava, 1984. Lause on heti kirjan ensimmäisessä kappaleessa.

12.1.2021: IHANA GIANNETTA

Kuvataiteilija Giannetta Portasta, joka on tehnyt Pääjalkaisen julkaisemaan Ailitza-romaaniin sekä kuvituksen että kansikuvan, on hieno juttu tamperelaisessa Aamulehdessä. Yllättävästi artikkeli ei ole maksumuurin takana.

https://www.aamulehti.fi/kulttuuri/art-2000007731719.html?fbclid=IwAR03NWWQxmqkoMZMcGgBHWRAP_zWIZruZiDRUN6MDyn-Vwsw3sDHCOEJVV4

Tuntui hiukan rankalta lukea sen otsikko, kun on itse aikoinaan opiskellut Tammerkosken lukion kuvaamataidon linjalla. Tosin siihen aikaan koulu ei ollut vielä taidelukio; kuvataidelukioita vasta rakenneltiin. Tuolloin Tammerkosken lukion kuvaamataidon linjalle pääsi sisään lähinnä oman kiinnostuksen pohjalta. Ei niin, ettenkö olisi ollut kympin piirtäjä. En kuitenkaan vedä vertoja Giannettalle, joka on todellinen kuvataiteilija ytimiään myöten.

12.1.2021: KANSIKUVA

Äkkäsin viimein, että minun pitää liittää tähän kohtaan jokin KUVA. Muuten saan tuo viridianinvihreän muovipakkauksen esiin aina, kun linkitän tätä blogia jonnekin ilman varsinaista kuvaa.

31.12.2020: ARJEN KAUNEUTTA

Onko tämän sävy viridian? Joka tapauksessa valtavan kaunis muovipakkaus, jossa oli… tat-ta-da-daa, ruusukaalia. Mietin kuumeisesti, mitä aion tällä tehdä. Näitä on ollut meillä aiemminkin, mutta olen tyhmästi heitellyt menemään, siis kiikuttanut muovinkeräykseen. (Asuinkumppanini inhoaa läjittämistä, kuten hän sanoo, ja kaikenlaista rojunkeruuta, ja yritän olla armelias häntä kohtaan.) Tässä voisi säilyttää joitakin värikyniä ????

31.12.2020: SAKSET

Ehdoton suosikkini kaikkien ja kaikenlaisten työkalujen joukossa on aina ollut SAKSET.

Tämä tuli mieleen, kun ystäväni vinkkasi verkkokurssista, jossa opeteltaisiin leikkaamaan kuvia Henri Matissen tapaan. Moista opetusta en tietystikään tarvitse. Sen sijaan päädyin ottamaan valokuvan saksikokoelmastani. Siitä puuttuvat vain keittiösakset sekä ns. kauneudenhoitoon liittyvät erinäiset sakset (joita käytetään muun muassa hiusten leikkaamiseen). Toisaalta olen ottanut mukaan pari leikkuria, ns. mattoveistä, koska ne ovat loistavia sekä paperin että erityisesti pahvien ja kartonkien leikkaamisessa.

Kuvaan päätyi myös pikkuruinen mysteeripuukko. Sain sen isältäni jokunen vuosi sitten; hän väitti, että olen oikeasti saanut sen lapsena lahjaksi. Kenties. En ollenkaan muista. Joka tapauksessa kiinnostavaa, että isäni luovutti sen haltuuni vasta nyt, kun aikuista ikää on takanani jo erinäisiä vuosikymmeniä. Toisaalta olen aina hiukan pelännyt veitsiä ja puukkoja. Saksia sen sijaan rakastan.

Suosikkejani ovat vanhat Fiskarsin sakset (nuo pienemmät) sekä myöhemmät Fiskarsin paperisakset. Puhdistin niiden terät vastikään teipeistä tulleesta liimasta.

Siksak-sakset olen perinyt äidiltäni. Himoitsin niitä kovasti lapsena ja lainasinkin niitä ahkerasti. Pienet leppäkerttusakset ostin aikoinaan lapselleni, mutta omin ne jokin aikaa sitten . Hän ei enää harrasta pikkulapsijuttuja, ja olen perinyt häneltä myös pehmoleluja ja muovifiguureja.

Mistä tulikin mieleen… ”Sisso!” Sakset oli myös ensimmäinen sana, jonka lapseni oppi englanninkielisessä päivähoidossa.

TIEDOKSI: Varhaisempia kirjoituksiani löytyy vanhasta blogistani: https://50tapaaaloittaakirja.blogspot.com